In the loving care of mother nature

Vastaus haasteeseen Hulluja unelmia:
< I unelmoi >

Seistä Victoria's secretin muotinäytöksen lavan takana kädessäni miljoona listaa, tehtävänä aivan liikaa ja kiire kokoajan jonnekin. Tämä ei ole hullu unelma, tämä on se unelma jonka joskus toteutan. Hullu unelmani, on oikeasti hullu. Sellainen hullu, josta ihmiset lukee iltasanomista ja ihmettelee, mitä senkin tytön aivoissa tapahtui kun noin pääsi käymään. Hullu unelmani on asua viidakossa vain piinaavat sääsket seuranani ja kenties jokin intiaaniheimo.

Pienestä saakka olen katsellut luontodokumentteja viidakosta. Siellä kaikki on vihreää ja lumoavan kaunista. Eläimet elävät viidakon sääntöjen mukaan, jo luonnostaan heillä on kyky tunnistaa mikä on myrkyllistä ja mikä syötävää vain värin perusteella. Siellä ei ole työelämän sääntöjä, ansioluetteloja tai iltalisiä. Siellä ei ole ruokakauppoja tai ilkeitä asiakaspalvelijoita. Siellä ruokaa saa kun sen puusta kerää. Tämä unelma taitaa olla semmoinen, jolla saadaan mielessä tasapaino. Haluan työskennellä tuottajana, mikä pistää luontoa rakastavat arvoni joskus koetukselle. Niimpä vastapainoksi on syntynyt luontoäitiä hulluuteen saakka rakastava unelma.
Elokuvassa Avatar päästiin lähelle tätä unelmaani, paitsi en halua olla sininen, enkä lentää. Haluan sellaisen rikkumattoman suhteen tähän uskomattomaan luontoon kuin heillä oli. Kai haluan myös todistaa maailmalle, joka minua niin usein blondina ja kaupunkilaistyttönä pitää, että osaisin myös elää villinä luonnossa ilman ketään. Osaisin elää ilman nettiä tai puhelinta, sisävessaa tai ravintoloita. Näyttäisin että tämä hienohelma voi liata kätensä.

Tässä unelmassani siis, hieman tarkennettuna, eläisin Amazonin vaikeimmassa tiheikössä, täysin irralla sivistyksestä. Minulla ei olisi kuuluisaa päivä- tai viikkosuunnitelmaani, päiväni tehtävänä olisi vain löytää ruokaa ja pysyä hengissä. Apunani ei olisi aseita, vaan keihäs, jonka itse tein. Kenties minulla olisi myös sellainen koko ruumiin peittävä sinertävä tatuointi, ja ylläni vain nahoista koottuja vaatemukaelmia, jos sitäkään. Hellisin luontoa ja sen eläimiä. En tappaisi eläimiä ellei oma henkeni siitä riippuisi, söisin vain ötököitä (niissä on paljon proteiiniä) ja kasveja. Kahviannokseni saisin tuoreista kahvipavuista. Puhuisin jotakin naksutuskieltä, jossa ei olisi edes sanoja(/naksahduksia) asioille kuten työttömyys tai finanssikriisi.
Metsässä palvoisin maan äitiä ja kuuntelisin hänen ohjeitaan. Eläisin vapaana länsimaisesta ihmissuhdeaatteesta, olisin villi.

Aina kun elämä kaupungissa, kaiken kiireen ja turhuuden keskellä, alkaa painaa liikaa, pakkaan repun. Joskus tuo reppu on ollut pakattuna viikkojakin, odottaen, että heittäisin sen selkääni ja lähtisin kohti sademetsää. Ikinä en sitä ole tehnyt. Siitä tietää, että tuo on vain hullu unelma, jolla antaa tasapainoa. Ajatus siitä, etten tietäisi kaikesta maailman pahasta, erityisesti siitä, että alkuperäisiä sademetsiä ei pian enää olekkaan, on suloinen, mutta ainakin nyt voin avustaa lahjoituksin sademetsien suojelua. Ehkäpä joku päivä lähteä sitä suojelemaan itsekkin.